keskiviikko 9. lokakuuta 2013

metsässä, monella lailla


Terkkuja täältä nurkasta! Nyt on pakerrettuna yksi isohko homma valmiiksi, nimittäin enkun tehtävät. Tuossa monistenipussa oli aika monta kohtaa (eli hirveesti), missä oli merkintä "Etä". Olen valehtelematta varmasti 10 tuntia niitä vääntäny kaikkinensa. No nyt ne on kuitenkin valmiit ja yksi homma on poissa "to do"-listalta. Jee!


Tänään olen kouluhommien ohella kyllä taas todella paljon miettiny asioiden järkevyyttä. Siis opiskelun yms. Asia on sillä lailla, että selkeestikään mun selkää ei ole tehty istumahommiin. Jos ei kyllä myöskään raskaisiin kantohommiin. Joka tapauksessa tämä koneella kököttely tehtävien parissa (ok, oon mä aika paljon tänään myös surffannu mm. Kaarinan sivuilla lukemassa vaikka mitä tekstejä) on ihan kuolemaksi selälle. Myös mun niskat on ihan järjettömässä jumissa, päätä särkee koko ajan. Vaikka selkä on nyt taatusti paremmassa kunnossa kuin vaikkapa keväällä, kiitos kuntosalin, se ei vaan tykkää paikallaan olemisesta. Joten hiukan mietityttää tuo ajatukseni toimistohommista......


Kuntosali-asiatkin on mietityttäny. Mä arvasin tän, että alkuinnostus laantuu jossain kohtaa. No nyt se on tapahtunu... Mä ihan oikeesti mietin, että siitä on tullu mulle sellanen "pitäis mennä sinnekin" ja pelkkä ajatus jo saa kulmat kurttuun ja ärsyyntymisen pintaan. Lisäks mä mietin, että mun kuitenkin pitäis myös ulkoiluttaa koiria, ja jos mulla ei oo kauheesti aikaa niin kummankohan valitsen?? No tasan varmasti ne koirat. Ei tartte kun vetää kumpparit jalkaan ja sanoa niille että tulkaas tytöt, niin on jo kaksi innostunutta kaveria mulla ja itellekin tulee hyvä mieli. Lähimetsässä oon tallannu monena päivänä nyt vaan, siis "vaan" tarkoittaa että en ole menny narulenkkejä tien varressa lainkaan, mutta koirathan tykkää hullun lailla kun saavat irti juoksennella.

Jos totta puhutaan, niin kyllä mun tarttis kuitenki saada itteni sinne salille takas. On se niin hyvää tehny selälle kuitenki. Ehkä huomenna?? Jos se vaikka siitä lähtis taas sujumaan... Sitä paitsi mä todella haluaisin olla vahva ja notkea (ja laiha) * joten pelkästään suklaata syömällä ja metsässä laahustamalla musta tuskin sellasta tulee...

(*Ja lisätääs tähän nyt sit vielä selvyyden vuoksi, että mä en ole noista mitään, eli siis en ole vahva, notkea taikka laiha. Mut haluaisin olla.)


Niin pieni läntti kun toi metsä onkin, siitä on tullu mulle viime aikoina kyllä aika tärkeä paikka. Mikään hiljainen ja ihana rauhan tyyssija se ei ole, sinne kuuluu tosi selvästi läheisen 6-tien äänet... mutta silti se on rauhoittava paikka. Meen usein sinne kurttu otsassa, mutta kyllä se siellä silenee ainakin vähän. Oon huomannu, että kaikki nää päässä riehuvat mietteet on alkanu masentaa mua. (Plus on monta muutakin asiaa siihen vaikuttamassa, mutta ei niistä sen enempiä.) Olen muutenki sellanen masennukseen taipuvainen ihminen ja ajoittain vähän huolestuttaa että miten pitkälle tää tästä kehittyy... Etsinkin monesti tuolta metsästä jotain vastauksia ja koitan opetella kuuntelemaan mitä todella haluan. Mä olen nykyään hyvin harvoin (jos koskaan) onnellinen ja tyytyväinen ja se on mielestäni aika huono juttu.


Oli miten oli, mä edelleen siis vatkaan ja vaivaan että mitä mä tekisin minkäkin asian kanssa. Mä lähdin opiskeluihin sillä mielellä, että "katellaan". Mä en aio pakottaa itteeni jatkamaan, jos tuntuu että ei oo järkeä. Tottakai tuntuu, että mitähän taas kaikki tutut ajattelee, jos mä lyön hanskat tiskiin tänkin asian kanssa... Mut en aio vielä lopettaakaan, koska sit mä tiedän, että ajattelisin kuitenkin keväällä että "miks ihmeessä mä lopetin enkä kattonu ees ekaa harjottelua". Mistä sen ikinä tietää, vaikka mun eteen ojennettais tarjottimella mun kaikkien aikojen unelmatyö vaikka tän opiskelun kautta? Joten en tee asialle just nyt mitään muuta paitsi ärsyttävästi vatkaan sitä pääni sisällä...


Se mun eka harjottelu on edessä vasta siis kevään lopussa (muilla on jo eka harjottelu nyt ennen joulua, mutta mä oon sen ajan normaalisti töissä, koska en viitti mennä työpaikalleni harjottelijaksi...) ja mun täytyy myöntää että on sellasta pientä ahdistusta ilmassa sen suhteen jo nyt... Mä kun oon kuitenkin tullu tulokseen, että ehkä en sittenkään kaipaa sitä kokopäivätyötä, ja en oo kyllä kuullu toimistosta, jossa olis vaikka kuuden tunnin päivät. (No en mä oo kyllä kysellykään voiko olla... mut oletan että ei.) Ja kun oon jo kuitenki tällanen aikuinen ihminen niin tuntuu jotenkin tosi oudolta mennä jonneki työpaikkaan harjottelijaksi... Mut mä ajattelen, että kenties vaikka jonain päivänä mua kohtais se onni, että keksisin mitä mä teen isona ja jos vaikka voisin olla yrittäjä, niin tän opiskelun kautta mulla olis ehkä ees jotain pikku havaintoa kirjanpidosta ja sellasesta. Et ehkä tällä koulutuksella on tarkoitus sinne jonnekin tulevaisuuden varalle.


Loppuun vielä pari tapahtumaa tältä päivältä.

*Olin antamassa koirille ruokaa. Ihmettelin, että mitä ne nyt sinne hellan alle niin neniään tunkee... vedin hellan sitten seinästä irti, että jos sinne on vaikka jotain ruokaa pudonnu väliin. Vielä mitä - siellä oli hiiri! Tarina päättyi hiiren kannalta surullisesti, koska kyseessähän on rottakoirat...

*Menin kuopuksen ja koirien kanssa illalla vielä metsään. Oli jo melkoisen hämärää. Sanoin tytölle, että aina joskus mietin, että tekis mieli mennä sinne sammalille makaamaan ja katsella vaan puiden latvoja ja taivasta. Tyttö sanoi, että ai näinkö, ja heittäytyi maahan. Just noin. Siinä me sitten maattiin varmaan vartti ja tuijoteltiin heiluvia puiden latvoja. Oli muuten kerta kaikkiaan päivän paras hetki. Aion tehdä toistekin ja suosittelen kokeilemaan. Teki mieli jäädä siihen yöksi. Se oli hyvin rauhoittavaa.

Kuulemisiin taas!

Heli

11 kommenttia :

  1. Viimeinen kommenttisi on niin totta! Aivan lempipuuhaani!

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa niin tutulta tuo asioiden vatkaaminen . Tein sitä ennen usein kunnes luin jostakin jonkun ihmisen ns. moton ,- Vain tämä päivä on tärkein . Se on auttanut monessa kun pää höyryää eikä silloin mikään asetu paikoilleen . Kun kaiken " pilkkoo "
    Yhdenpäivän mittaisiin osiin niin jo tuli homma helpommaksi .

    Ja sitten, tuosta metsästä on mulle kanssa tullut tuon tupakoinnin lopettamisen jälkeisten höyrynpäästämisien jälkeen oikea meditointi paikka ( lopeetin siis jo yli vuosi sitten ja ilman lähellä olevaa metsää olisin tullut hulluksi ja satakiloiseksi ;D )

    Summasummaarum :
    Kyllä sä vielä löydät oman unelmatyösi ja kun oikeen ahistaa niin muistat vaan ton, moton . Pienissä paloissa on kaikki helpompaa
    Pienet lapset , pienet murheet ....;D

    Tulipas tästä nyt varsinainen sepustus mut toivottavasti nautit taas tänään tästä ihanasta syssystä

    Virtuaalihalaus, Maarit

    VastaaPoista
  3. jos metsään haluat mennä niin takuulla yllätyt...:) samanlaisia aatoksia pyörii muutes täälläki päässä ko sulla,myös opiskelu-juttuja...Mettään on mentävä päätä selvittelemään,parasta terapiaa alakuloiselle,masentuneelle mielelle <3

    VastaaPoista
  4. Saariston kasvatti: no sen uskon, sä oot sellanen luonnossa viihtyjä.

    Maarit: totta turiset. Mä oon niin monet kerrat koittanu ajatella, että mitä mä eilistä tai huomista murehin, tää päivä pitäis elää hyvin... mut ei se vaan meinaa multa onnistua. Metsässä on ihanaa, kyllä nautin tänäänkin taas syksystä väreineen ja tuoksuineen siellä. Näin muuttolintujakin ihan satamäärin kun pellon laidalla keikuin kattelemassa. Kiitos halauksesta ja takas samanlainen!

    Suvi: mä vaan ajoittain huomaan, että metsä on myös paikka jossa mun melankolia vasta tuleekin esille... kaikki surut ja murheet siellä mietin.

    VastaaPoista
  5. SAlitreeneistä ei saa mitään irti jos lähtee väkisin vääntämään vaan sinne pitää mennä oikeilla fiiliksillä. Aikaahan on joten mitäpä sitä hajottamaan liikaa, olkoonkin että sillä saattais olla sun selän kannalta postiivisia vaikutuksia.

    Kaikelle tulee aikansa mutta saisit lopettaa ton valehtelun, nimittäin luulenpa sun olevan kaikkea noita miä haikailit sillä tämä on taas näitä naisten juttuja ;D

    Koitahan jaksaa opiskella! <3

    VastaaPoista
  6. Peppone: eikä kun kyllä mä ihan tosissani oon, että en oo mitään noista. Kovasti tahtoisin olla, joten tarttis tehrä jotain... Tänä aamuna itse asiassa menin kuin meninkin sinne salille!! Ja tänään oon opiskellukin, sain äsken taas yhden tehtävän palautettua - ei kun kaksi niitä oli. Jee!

    VastaaPoista
  7. Moi Heli pitkästä aikaa!

    Mä käyn kyllä lueskelemassa sun juttuja säännöllisesti, mutta en ole kommentoinut vähään aikaan, kun en ole saanut pelittämään kommentointia uuden blogini kautta, kun sun blogiin ei voi kommentoida pelkästään nimellä ja URL-osoitteella. Mutta onnistuuhan se tuon vanhankin kautta :)

    Mutta nyt piti siis tulla kertomaan lehtijutusta, jonka hetki sitten luin... Se kertoo metsän parantavasta vaikutuksesta. Eli metsä oikeasti ja tutkitusti tekee hyvää monin eri tavoin. Itsekin oikein kaipaan metsään, jos on ollut pitkä tauko, etten ole sinne päässyt.

    Minusta sinun kannattaa urheilla mielekkäästi ja kun et pääse salille, teet vain vauhdikkaamman metsälenkin. Minäkin aina sovellan ajanpuutteen vuoksi näitä urheilujuttuja. Aika paljon kahvakuulailen ja jumppaan myös iltaisin tv:n ääressä, kun en jaksa lähteä salille.

    Tuohon opiskeluun en osaa kyllä ottaa kantaa, kuin että kuuntele siinäkin itseäsi, älä muista välitä. Omaa elämääsihän elät. Tsemppiä ja mukavaa syksyä!

    VastaaPoista
  8. Voih, tommonen jatkuva pähkäily on kyllä rasittavaa. Joskus pitäis vain luottaa siihen, että ne asiat kyllä tapahtuu vähemmälläkin vatvomisella. Mut siis ymmärrän. Vatvoja kun olen itsekin.

    Sen enempää elämänohjeita en nyt ala tässä jaella, kun en ole itsekään mikään malliesimerkki onnellisesta ja tyytyväisestä ihmisestä. Totean vain, että on hienoa, että sulla on kuitenkin erilaisia henkireikiä. Esimerkiks se luonto ja sit isona asiana vielä kirjoittaminen. On hyvä, että sitä päänsisäistä kaaosta saa jollain keinolla purettua :)

    Voi hiiri-parkaa :( Toisaalta mitäs tuli rottakoirien reviirille. Onks noi teidän koirat muuten tanskalais-ruotsalaisia pihakoiria? Mut joo, mäkin olen miettiny, et lainaanko siskon kissoja, kun meilläkin on jo monena iltana kuulunu välikatolta aikamoinen vipellys, yök! Joka vuosi ei kuulu, mutta useana syksynä sitä on kuitenkin tapahtunut. Ainakaan vielä eivät ole hiirulit sisään tulleet ja mun puolesta saavat katolla mellastaakin. Sen sijaan päivänä, jolloin ottavat sen ensimmäisen askeleen kynnyksen yli, niin... No joo, periaatteessa tykkään pikkuhiiristä kyllä, mutta en missään ruokakaapissa todellakaan!

    Vielä: ihanaa toi sammalilla makoilu!

    HYVÄÄ VIIKONLOPUN JATKOA! :)

    VastaaPoista
  9. Taina: hitsi, mun täytyy tulla sinne sun uuteen blogiin!! Mä en oo muistanut sitä laittaa tohon lukulistalleni, joten en saa niitä päivityksiä... pitää korjata tilanne.

    Mä olen ton metsän tavallaan löytänyt uudelleen taas, aikasemmin siellä välillä kävin mutta sit menin taas enemmän tienvarsilenkkejä. Pidin sitä metsässä matelua vähän niin kuin laiskotteluna... koska ei siellä kyllä mitään hikeä pintaan saa, paitsi jos on liikaa päällä. =)

    Mulla on vähän se, että mä en tahdo saada kotona mitään jumppaa aikaiseksi... aina vetkutan sitä ja on muka muutakin tekemistä. Mutta ehkä pitäis. Ei se väkisin treenaaminenkaan mihinkään johda, kuntosalin kohdalla siis.

    Koitan nykyään ihan tosissani miettiä mitä oikeesti haluan, vähän asiassa kuin asiassa.

    Terhi: sä niin ymmärrät!! Kiitos!

    Ja juu, koirarotu on juurikin toi pihis. Mistäs tunnistit?

    Sammalilla makoilu oli ihanaa, pitää mennä toistekin metsään makailemaan. Hyvää viikonlopun jatkoa sullekin, mä alan nyt pesemään ikkunoita...

    VastaaPoista
  10. Satavarma en ollu, mut olivat jotenkin niin pihiksen oloisia :) Olen joskus perehtynyt rotuun (siis ihan teoriassa), kun itsekin haikailin sellaista. En kyllä edes muista, oliko se ennen tätä nykyistä koiraa vai kaavailinko pihakoiraa tän nykyisen kaveriksi. Mulla on aina joku koirahaave pinnalla. Milloin mikäkin. Mut siis ihania ovat! :)

    VastaaPoista
  11. Terhi: hauska sattuma! Meillä on ollu pentuja neljä kertaa. Nää omat on äiti ja tytär. Mut minä sain siitä hommasta tarpeekseni, tai paremminkin siitä rotu-porukasta... enkä halunnu omaa koiramäärää kasvattaa, joten meidän koirat sitten leikattiin molemmat ja pennutukset jäi siihen. Ihania ne pennut kyllä oli, vaikka aika rankkaa olikin ne viimeiset viikot niiden kanssa aina. Pihis on kyllä ihan tosi ihana rotu!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! ♥